|
|
Elokuvia esitettiin Suomessa ensi kerran 28.6.1896, jolloin Lumièren kiertue pistäytyi Pietarista käsin Helsingissä. Ensimmäisinä elinvuosinaan elokuvatarjonta oli pääkaupungissa ja muualla maassa kiertävien esittäjien varassa. Näin myös Rovaniemellä, jonne elokuvat tulivat 1900-luvun alussa markkinoiden yhteydessä nähtäviksi.
Ensimmäisenä kiinteärakenteisena elokuvateatterina Rovaniemellä aikakirjat mainitsevat vuodesta 1908 vuoteen 1909 Palokunnantalon vieressä toimineen lautarakenteisen teatterin. Pääasiassa 1910- luvullakin rovaniemeläisten elokuvatarjonnasta huolehtivat kuitenkin kiertueet, joiden telttaesitykset keskittyivät markkina-aikoihin. Tunnetuimpiin "matkustaviin teattereihin" kuuluivat Sariolan sirkussuvusta tunnetuksi tulleen J. A. F. Grönroosin "Pohjola" sekä "Kullervo" ja "Pyrstötähti".
Toisen kiinteän teatterin Rovaniemi sai 1912, jolloin leipuri Frans Toivonen vuokrasi "Elävienkuvien teatteri osakeyhtiö Otavalle" Maantiekadun varrella sijainneen lautarakenteisen kopperon. Kiinteä teatteri vähensi luonnollisesti kiertävien elokuvien yleisöä. Vuonna 1914 alkanut maailmansota ja tsaarinvallan aikaiset matkustuskiellot rajoittivat kaikkien kiertävien esittäjien ja esiintyjien toimintaa. Uusien elokuvien hankinta ulkomailta oli vaikeaa.
"Tämä teatteri taataan kovimmillakin pakkasilla asuinhuoneen lämpöiseksi."
Teatteri Pohjolan esitysteltta Rovaniemellä VPK:n talon vieressä kevätmarkkinoiden 1928 aikaan.
Rovaniemen V.P.K. päätti vuonna 1913 hankkia elokuvat heikon taloudellisen aseman parantamiseksi. V.P.K:n talolla esitettiin elokuvia ainakin vuodesta 1914 alkaen, mutta "näytökset onnistuivat kuitenkin niin huonosti, että jo vuonna 1915 oli ne tappiota tuottavina lopetettava. Kun koneita ei saatu myytyä, pantiin koneet jälleen pyörimään vuonna 1923, mutta tulos oli silloinkin yhtä heikkoja niin päätettiin näytännöt lopettaa ja saatiin koneet myytyä". (Rovaniemen V.P.K:n historiikki Rovaniemi- lehdessä 29.11.1930)
Vuonna 1923 Filmiaitta-lehdessä julkaistu elokuvateatteriluettelo mainitsee Rovaniemellä toiminnassa olleen kaksi teatteria: sattumoisin juuri luettelovuonna toiminut 189- paikkainen "V.P.K. elävät kuvat" sekä 168- paikkainen "Inari".
Inarin oli ensimmäisen kerran avannut vuonna 1921 autoilija Aksel Aleksanteri Lipponen. Hänellä oli myös polkupyöräliike ja metallikorjauspaja, joka suoritti "huolella polkupyörien, moottorien, automobiilien y.m. korjausta" ja piti varastossaan "maailmankuuluja Opel- polkupyöriä, sekä kaikkia pyöränosia, lastenvaunukummia, moottorinsytytyskyntttilöitä ym." Lipponen myös osallistui aktiivisesti Suomen Filmikamarin edeltäjän, Suomen Biografiliiton, toimintaan.
Elokuvateatteri Inarin perustaja, autoilija Aksel A. Lipponen
Kanniaisen perhe 1920- luvun lopulla.
Vuonna 1926 alkoi seppä Toivo Heikki Kanniainen rakentaa omaa elokuvateatteria, Kinoa. T. Kanniaisen sepänliike ja koneellinen korjaamo mainosti pohjois-Suomen ainoata yksityisliikkeen kaasuhitsauskonetta, jolla pystyttiin "särkyneet valu- ym. metalliesineet sulattamalla liittää yhteen." "Toivon hyvän työn, nopean suorituksen ja kohtuushinnan olevan parhaan suosituksen." päätti Kanniainen ilmoituksensa "Rovaniemi"- lehdessä.
Rovaniemellä toimi 1920-luvun lopulla kaksi varsinaista teatteria, Kanniaisen Kino ja Lipposen Inari, joka vuonna 1930 siirtyi Aino Poikelalle.
Kinon ja Inarin kilpailu oli kovaa. Inarin omistajan vaihtuminen sattui epäedulliseen aikaan, keskelle syvintä talouslamaa.
Samaan aikaan alettiin Suomessakin siirtyä äänielokuvaan, joten teatterit joutuivat investoimaan kalliisiin äänielokuvalaitteisiin. Kino hankki äänilaitteet huomattavasti Inaria aikaisemmin, jo syysnäytäntökaudelle 1930. Syksyllä 1930 äänielokuvateattereita oli koko maassa vain noin 15 ja vuotta myöhemminkin noin 90, mikä oli noin 40 % koko maan teatterikannasta. Toivo Kanniainen kuului tässä mielessä Suomen elokuvateatteriyrittäjien kärkijoukkoon.
Mykkäelokuvissa pitäytynyt Inari vetosi yleisöön esimerkiksi 25.9.1930 "Rovaniemi"- lehdessä: "Elävä ruumis" osoittaa, että mykkä elokuva nykyään kykenee aikaansaamaan korkeinta taiteellisuutta vastaavia luomuksia jotka kohoavat suunnattomasti yläpuolelle tavallisten äänikuvien ja mykkien filmien keskitason." Samanaikaisesti Kino mainosti "Nooan arkkia": "...puhetta, laulua ja luonnonääniä enempi kuin aikaisemmin täällä esitetyissä elokuvissa."
Tammikuussa 1931 Inari liputti mykkäelokuvan puolesta: "Mykän filmin valtakausi ei ole päättynyt. Caplinin uusin elokuva on mykkä..." ja vielä maaliskuussa: "Inarin" ohjelmien kanssa ei voi kilpailla mikään mykkä sen paremmin kuin n.s. äänifilmikään".
Äänielokuva oli kuitenkin tullut jäädäkseen ja Kinon etulyöntiaseman vuoksi melkein kaikki 1930-luvun alkupuolen kotimaiset äänielokuvat esitettiin ensiksi Kinossa. Vallinneessa kilpailutilanteessa teatteriyrittäjien välit olivat ymmärrettävästi viileät. Syysnäytäntökaudelle 1936 Kinon äänilaitteet vieläpä uusittiin - Lapin Kansa kirjoitti asiasta 19.9.1936: "Ne (äänilaitteet) vaikuttavat todella erinomaisilta. Ääni kaikuu puhtaana ja luonnollisena, korvalle miellyttävänä. Erityisesti huomasi tämän puheen ja laulun toistossa."
Toivo Kanniaisen kuoltua Linda Kanniainen elätti yhdeksänhenkistä perhettään jatkamalla Kinon toimintaa. Perheen lastenkin piti osallistua voimiensa mukaan yrityksen toimintaan.
Rovaniemellä toimi Valtion Filmiteknillisen Lautakunnan ja lehtitietojen mukaan vuosina 1936 ja 1937 myös Kanniaisten Kuvala- niminen elokuvateatteri sekä vuosikymmenen lopulla Kanniaisten omistama Sampo.
Sammon vuokrasi Erkki Toivainen, jolle Sampo ei kuitenkaan jauhanut kalevalaisen esikuvansa mukaista onnea. Yritteliään Toivaisen laajojen liiketoimien (parin elokuvateatterin lisäksi mm. ravintola) levittäytyminen useille paikkakunnille aiheutti ongelmia ja lopulta perhe muutti Viipuriin. Toivaisella oli vaikeuksia selviytyä Sammon vuokrista ja lisäksi teatterin äänilaitteet olivat joutuneet epäkuntoon. Niinpä vuokrasuhde loppui, Sampo suljettiin ja ainoastaan Kino jatkoi.
Äänielokuviin viimein siirtyneessä, 12. syyskuuta vuonna 1936 käyttöönsä vihityn Hotelli Pohjanhovin vieressä sijainneessa Inarissa tehtiin kesällä 1937 perinpohjainen remontti. Sen yhteydessä uusittiin teatterin koko konekanta. Teatterisalin sisustuksen suunnitteli Märtha Blomstedt, Hotelli Pohjanhovin suunnitelleen Pauli Blomstedtin puoliso. Osaan katsomoa asennettiin kirkkaanpunaisella sametilla verhoillut teräsputkituolit. Teatterisalin seinät olivat kaikki hiukan eriväriset.
Inarin sali
1937
Elokuva-ala koki kolmikymmenluvun lopussa ennennäkemättömän nousukauden. Teattereita perustettiin, elokuvien maahantuonti ja kotimaisten elokuvien tuotanto oli ennätyksellistä.
Inari ja Hotelli Pohjanhovi
(1936)
Nousukauden taittoi 30.11.1939 alkanut talvisota, joka aiheutti Rovaniemelläkin elokuvanäytösten peruuntumisia. Elokuvateatteri Inari kärsi myös vaurioita ilmapommituksessa.
Saksalaisen 20. Vuoristoarmeijan saapuminen ja kolme vuotta kestänyt aseveljeys merkitsi Rovaniemelle ja koko Lapille taloudellista nousukautta. Väestönsuojan puuttuminen aiheutti jatkosodan alettua Inarille kevättalveen 1942 saakka jatkuneen keskeytyksen. Elokuvat olivat tärkeä koti-ikävän torjuntaväline ja sekä Inarissa että Kinossa järjestettiin saksalaissotilaille tilausnäytäntöjä. Yhdyshenkilönä saksalaisten puolella toimi Hauptfeldwebel Paul Musterer, joka vuosien mittaan ystävystyi Inaria hoitaneen Poikelan perheen kanssa. Hänet jopa kutsuttiin Anna-Kaisa Poikelan kummiksi.
Sivu Poikelan vieraskirjasta.
Paul Musterer "kiittää sydämellisesti jouluna 1943 viettämistään kauniista hetkistä rakkaan Poikelan perheen piirissä"
Aina saksalaisille ei elokuvissa esitetty hupia, vaan ohjelmassa oli myös taistelutahtoa lisääviä, uhoavia sotadokumentteja, joita koneenhoitajien kanssa ystävystyneet pikkupojat kävivät Kinon ja Inarin konehuoneen tähystysaukoista tirkistelemässä. Normaaleissa teattereiden iltanäytännöissäkin saksalaisia nähtiin, etenkin silloin kun ohjelmistossa oli saksalainen elokuva.
Filmiriidan (1942 -1944) vuosina, jolloin amerikkalaisten ja englantilaisten elokuvien esittäminen pyrittiin estämään, liittyivät sekä Inari että Kino saksalaissuuntautuneeseen Suomen Filmiliittoon.
Kuitenkin ainakin Kinossa esitettiin amerikkalaisia elokuvia, ja vaikka saksalaisilta oli niiden seuraaminen esikunnan mahtikäskyllä kielletty, ei kieltoa pystytty valvomaan.
Saksalaisten elokuvissa käyntiä vähensi kevättalvella 1943 avattu, 350- paikkainen "Haus der Kameradschaft", jonka elokuvaesityksiin pääsivät myös suomalaiset, milloin tilaa oli. Monien mieleen ovat jääneet Kristina Söderbaumin värielokuvat "Lumpeenkukka" ja "Kultainen kaupunki" Suojeluskuntapiirin esikunta sai esityksiin vapaalippuja, joita jaettiin myös esikuntakomppanian sotilaille. Lisäksi saksalaiset luovuttivat tiloja korvauksetta hyväntekeväisyysnäytäntöihin, mikä katkeroitti erityisesti Kino Inarin omistajan, Aino Poikelan.
400- paikkainen "Haus der Kameradschaft" - taiteilijavierailuiden, elokuvien ja juhlien pitopaikka.
Selostus Haus der Kameradschaftin vihkiäisistäLapin Kansan toimittaja T.W. Paavonkallio kuvaili sodan jälkeen, vuonna 1946, ilmestyneessä kirjassaan "Lapin tuho":
"Saksalaiset pysyttelivät aluksi kauppalan ulkopuolelle parakkeineen, mutta vähitellen he alkoivat saavuttaa jalansijaa myös itse kauppalassa. Uuden sodan syttyminen vaikutti siihen sysäyksen tavoin. Saksalaisen Jäämeren rintaman johto ja huolto keskitettiin Rovaniemelle, jonka sotilaallinen merkitys siten yhä kasvoi. Saksalaiset valloittivat kauppalan sotakassansa kullan voimalla. Ei ollut maanomistajaa, joka ei olisi ylettömästä hinnasta ollut valmis vuoraamaan maata saksalaisille vaikka oman makuuhuoneensa ikkunan edestä, ei ollut montakaan pihaa, joka oli täysin rauhoitettu vieraan ja ylpeän herrakansan maailmaa valloittavilta sotilailta. Niiinkuin koko Lappi menetettiin vieraalle, niin tuli sen pääkaupungista kuin saksalaisen piirikunnan residenssikaupunki. Sen katukuvaa elävöitivät hyvin puetut ja hyvin syöneet saksalaiset huoltoportaan sotamiehet, suomalainen, kotilomalle Lapin selkosille matkaava sotamies oli kuin ryysyläinen heidän rinnallaan, ja yhtä vaatimattomaan asemaan oli muukin paikallinen väestö Lapin pääkaupungissa painumassa. Rahan tuntevat tontin- ja maanomistajat kilpailivat vuokralaisten saannista, maa ikäänkuin kasvoi kultaa. Hallitsevalle paikalle keskelle kauppalaa, vastapäätä Lapin nuorison ainoata yliopistoon johtavaa opinahjoa kohosi "Haus der Kameradschaft", kadut alkoivat saada saksalaisia nimiä ja rintamamiesten vaimot ja tyttäret saksalaisia - lapsia.
Niin kului kaksi, kolme vuotta. Aseveljeys oli kaunis sana, ja se kukki käytännössäkin, varsinkin kotirintamalla. Rovaniemi eli ja unhotti, se oli Pohjolan Sodoma ja Gomorra, jonka tulevaa kohtaloa vain aniharvat aavistivat. Säädyttömyydessään vaipui elämä mitä syvimmälle tasolle. Elettiin niinkuin viimeistä päivää, samaan aikaan kuin sodan kulun rautainen todellisuus alkoi puristaa lopulta kietoakseen maan hävittävään myrskyyn. Mitä jotkut harvat sisimmässään tunsivat, se painui varjoon, pidettiin pinnan alla, ja siellä se iti ja uumoili loppua, jolloin tulta ja tulikiveä sataisi..."
Aino Poikela painiskeli samaan aikaan hyvin käytännöllisten ongelmien kanssa. Inarin koneenhoitajana vuoden 1938 elokuun alusta työskennellyt Eemil Lehtola menetti alkoholin takia koneenhoitajan lupakirjansa 21.9.1942. Sotilaiden käyttäytyminen ja lipuilla keinottelu kirvoitti ottamaan yhteyttä Filmiliittoon, eivätkä huomiotta jääneet myöskään saksalaiset aseveljet:
Pinna saattoi kiristyä myös sota-ajan vaikeuksien vuoksi: Aino Poikela kirjoitti syyskuussa 1943 Filmikamariin (kirje meni kuitenkin Filmiliittoon) katkeranmakuisen kirjeen:
Vaikeudet jatkuivat. Aino Poikelalle määrättiin vuonna 1943 käräjillä sakkoja saksalaisen koneenhoitajan käyttämisen takia ja koneenhoitaja Arvo Lundenin lupakirjan Aino Poikela panttasi oman käden oikeudella:
Lundenin ja
Aino Poikelan kädenvääntöä
Toisaalta ns. kivikoulu oli joksikin aikaa annettu saksalaisten käyttöön, ja silloin lapsille pidettiin koulua muun muassa Kinossa.
Filmiteknillisen lautakunnan tarkastajat pyrkivät tekemään työnsä vaikeutuneista oloista huolimatta. Alkuvuonna 1944 selvisi puhtain paperein ainoastaan Kino:
Edellispäivänä tarkastetusta Inarista olikin löytynyt huomautettavaa:
Aino Poikela luotti ilmeisesti koneiden kunnossapidossa Inarin koneenhoitajiin, jotka kuitenkin löivät laimin tehtävänsä.
Sodan käännyttyä aseveljien tappioksi ja suhteiden katkettua syyskuun alussa 1944 jouduttiin Rovaniemelläkin miettimään elämää eteenpäin. Kauppalan evakuoinnin yhteydessä tyhjennettiin molempien elokuvateattereiden konehuoneet ja laitteet toimitettiin Pohjanmaalle, lähinnä Ylivieskaan ja Haapajärvelle. Ruotsiin ja Pohjanmaalle evakuoidut rovaniemeläiset saivat lokakuun puolivälissä tietää kauppalan tuhoutuneen lähes täysin. Lisäksi saksalaiset olivat miinoittaneet jälkensä perinpohjaisesti. Kotiinpaluu viivästyi, ja moni sortui evakkomatkalle. Täysistä katsomoista television aikakauteen Kanniaisen perhe palasi jo vuoden 1944 lopulla Rovaniemelle. Kinon seinät olivat pystyssä, mutta tulipalo oli vaurioittanut rakennusta pahoin. Raunioiksi räjäytetyn Pohjanhovin viereisestä, puurakenteisesta Inarista oli jäljellä ainoastaan tiilestä rakennettu konehuone pilareiden varassa.
Aseveljeyttä ja vihollisuutta 
Yläkuvat: Aseveljiä "jonossa" vuonna 1942. Koskikadun alkupää syksyllä 1944. Inarin konehuone häämöttää taustalla Hotelli Pohjanhovin ravintolan sisäänkäyntilipan vasemmalla puolella.
Keskellä Hotelli Pohjanhovin ja Inarin rauniot syyssateessa 1944. Ounasvaara taustalla. Inarista säilyi vain tulenkestävä konehuone. Salin paikalla liekkien vääntämiä tikkaita ja teräsputkituolien metalliosia.
Alakuvassa "Haus der Kameradshaftin" rauniot.
Vuonna 1945 alkoi elämä viritä raunioille ja viitat suomalaistettiin. Hotelli Pohjanhovin säilyneestä ravintolaosasta käytettiin nimitystä "Hovinpohja". Elokuvateatteri Inarin tontilla on väliaikainen rakennus, parakkihotelli. Suurin roju on jo raivattu pois ja osa kaljatehtaan aidastakin on säilynyt.
Kauppalan jälleenrakentamisen alettua yritti Työmaahuolto Oy aloittaa eräässä ruokalaparakeistaan elokuvaesitykset, mutta Valtion Filmiteknillinen lautakunta ei puurakenteisia tiloja hyväksynyt. Elokuvia kuitenkin ruokalaparakissa tiedetään esitetyn.
Ensimmäisenä raunioista nousi 247- paikkainen Kino, jonka näytökset jatkuivat keväällä 1946. Vuodesta 1948 alkaen Kinon koneenhoitajana toimi Toivo Kanniaisen poika, Eino Kanniainen.
Kinon lastennäytännöt tyydyttivät myös Eino Poikelan lasten elokuvanälkää: 21.11.1947 sallittiin Anna-Kaisan käydä Kinossa, vaikka teatteriyrittäjien välit muuten olivatkin viileät.
Kokonaan uudelleen rakennettu, nyt 485- paikkainen Inari, avattiin 1948. Ensimmäinen jälleenrakennetun teatterin elokuva oli Valentin Vaalan Lappi-aiheinen "Maaret tunturien tyttö" Lippujen hinnat oli porrastettu istuinmukavuuden mukaan: halvimmalla pääsi etummaisille vaneri-istuimille, joilta elokuvaa seurattiin niska kenossa. Mukavampia olivat punaiset keinonahkaiset istuimet. Kalleimmat liput myytiin takaosan aitioihin, joihin käynti tapahtui aulan ovista. Aitioissa oli topatut nojatuolit. Vahtimestarit päästivät yleisön saliin sen peräovista. Ulos Harrikadulle poistuttiin sivukäytäviä myöten valkokankaan alapuolelta. Alkufilmien aikana saatettiin saliin vielä päästää yleisöä, jolloin vahtimestari opasti taskulampulla katsojan oikean penkkirivin kohdalle.
Inarin tyhjä
katsomo
Lippujen hinnat porrastettiin: aitiopaikat maksoivat etummaisia paikkoja enemmän.
Yleisömäärät alkoivat television tulon myötä laskea 1960- luvun alussa.
Inarin
täysi katsomo
Kino
Inarin sisäänkäynti 6.9.1957
Jälleenrakennetun Kino Inarin vieressä jälleenrakennettu Pohjanhovi. Portailla istuu Kyllikki Poikela, vierellään Poikelan tyttöjen serkku Riitta Viitasaari Helsingistä. Elokuvana syyskuun alkupäivinä 1957 esitettiin CinemaScope- menetelmällä valmistettu Ava Gardner- elokuva "Risteysasema" ("Bhowani Junction"). Rovaniemen elokuvateattereista ensimmäisenä sai Kino Teno CinemaScopen loppuvuonna 1955, sen jälkeen Kino ja lopulta Inarikin. Laajakangas johti ainakin Kino Tenossa ylilyönteihin: Edvin Laineen "Tuntemattoman sotilaan" esityksiä mainostettiin "laajakangasesityksinä". Elokuvakoneisiin vaihdettiin lyhytpolttoväliset optiikat ja matalammat kuvaportit: valkokankaan kuva leveni mutta samalla leikkautui kuvan ylä- ja alareunasta osa pois!
CinemaScopea mainostettiin Rovaniemelläkin aluksi kolmiulotteisena menetelmänä, mikä tietenkin oli harhaluulo.
Kolmanneksi teatteriksi Rovaniemelle tuli vuonna 1954 367-paikkainen Kino Teno Rovaniemen Sos.dem. Työväenyhdistyksen Kansantaloon. Kolme teatteria kilpaili katsojista ja jonkinlaista teattereiden välistä työnjakoakin tapahtui: lastennäytäntöjen amerikkalaiset nonstopit kuuluivat Kinon vakio-ohjelmistoon ja Inari ja Teno puolestaan harrastivat kilpailuasetelmastaan huolimatta yhteistyötä esittämällä esimerkiksi "Tuntematonta sotilasta" ja "Pohjantähtiä" samalla kopiolla yhtä aikaa. Vahtimestarit "penlasivat" filmikeloja teattereiden välillä polkupyörällä ja 1960- luvun lopulla peräti autolla. Inari aloitti näytökset puolta tuntia Tenoa aikaisemmin ja yksi kahdenkymmenen minuutin osa ehdittiin hyvin juoksuttaa teatterilta toiselle. Kino Tenon pitkäaikaisena teatterinhoitajana ja Kansantalon isännöitsijänä (1956 - 1982) toimi Eino Ruotsalainen (1919 - 2008), jonka pormestari ja ministeri Vilho Väyrynen oli kutsunut tehtävään.(Eino Ruotsalaisen haastattelu LEFFA KEVÄT 1995)
Elokuvanäytännöt olivat 1960-luvun alkupuolelle asti lähes aina loppuunmyytyjä. Rovaniemen elokuvateattereiden viikko-ohjelmaan kuului yleensä kolme normaaliohjelmiston elokuvaa, lauantain myöhäisillan yönäytös ja sunnuntai-iltapäivän lastennäytäntö. Iltanäytäntöjä oli yleensä kaksi, joten viikossa näytäntöjä oli keskimäärin 16. Rovaniemeläisnuorison kuljeskelua Kinon ja Inarin välillä kutsuttiin "Koskikadun uitoksi".
Televisio - elokuvateattereiden musta
surma
Television tulo 1960- luvun alussa oli muun Suomen tapaan Rovaniemenkin elokuvateattereille katastrofi. Ensimmäisenä lopetti Kino, jonka ovet suljettiin 23.8.1965. Seuraavana keväänä vakuutusyhtiölle myyty Kino hävisi Rovaniemen katukuvasta, kun kiinteistö purettiin. Vaikka yleisö televisiovillityksen laannuttua olikin alkanut vähitellen palailla elokuvateattereihin eikä välitöntä lopettamisuhkaa enää ollut, ei Asta Högstedtille löytynyt omasta suvusta jatkajaa ja Kinon tontti myytiin. Vain pari vuotta aikaisemmin oli teatteria kohennettu mm. istuimia ja sähköjohtoja uusimalla.
. 
Ylärivi: Korkalonkatu 33 (nykyinen Maakuntakatu 31) ennen Rovaniemen hävitystä. Kanniaiset rakensivat puisen jalkakäytävän estääkseen kuran kulkeutumisen Kinon sisätiloihin.
Eino Kanniainen ja Asta (Högstedt) Kinon portailla sota-aikana.
Noin kymmenvuotias Aaro Kanniainen Kinon poistumisoven luona vuonna 1942 tai 1943.
Alarivi: Kino 1950-luvun asussaan. Asta Högstedtin käsialanäyte.
Jäljelle jääneet Inari ja Teno jatkoivat. Inarin tontin ja kiinteistön möi Aino Poikela 18.9.1969 tekemällään kaupalla 304 868 markan hinnasta Rovaniemen Osuuskaupalle/Osuuskauppa Suur-Lapille, jonka toimitusjohtaja Eino Nuutila puolestaan vuokrasi teatterin edelleen 15.10.1969 torniolaisille elokuvayrittäjäpariskunnalle, Elma (1916-2005)ja Valo(1911 - 1982)Marikaiselle.
Lähes 40 vuotta elokuvayrittäjinä toimineet Poikelat vetäytyivät eläkkeelle. Yrjö Poikela kuoli 1975, Eino 1984 Helsingissä ja Aino 1988 Rovaniemellä.
Tyytyväiset sisarukset Eino ja Aino
Poikela
Valo Marikainen oli jo 1950- luvulla harjoittanut elokuvakiertuetoimintaa "Kino Pohjolan" nimissä ja Kino Inarin pääsyliput uudistuivat: lippuihin painettiin muutaman vuoden ajan teksti
"Kino Inari, Rovaniemi - VPK:n elokuvat, Tornio. Vain laatuohjelmistoa"
Vastuun kantaminen kahdesta, toisistaan 125 kilometrin etäisyydellä olevasta teatterista kulutti luonnollisesti voimia. Valo Marikainen kävi Rovaniemellä silloin tällöin seuraamassa, miten "Inari pyörii". Palkattua henkilökuntaa jouduttiin käyttämään: kaksi vahtimestaria, koneenhoitajat ja lipun- ja makeismyyjät tulivat ulkopuolelta, mikä luonnollisesti heijastui teatterin kannattavuuteen. Lipunmyyjinä työskenteli ainakin Margit Vestola, vahtimestareina Jouko Alm ja Aaro Ventelä sekä koneenhoitajina Jouni Niskala, kersantti Raatikainen, Jorma Savukoski ja Aarre Virtanen.
Leppoisa ja muhoileva Valo Marikainen oli henkilökunnallekin mieleinen johtaja, jonka tuprutteleman sikarin tuoksu antoi Inarin eteistiloillekin silloin tällöin omaa aromiansa. Elokuvien menestymisestä hänellä oli kokemuksen perusteella hyvä tuntuma ja Inari saikin erityisesti amerikkalaiset menestyselokuvat ja kotimaiset uutuudet varsin pian.
Johtaja Valo Marikainen menehtyi sairauskohtaukseen Israeliin tekemällään lomamatkalla 2.6.1972. Kinolehden 4/72 muistokirjoituksen mukaan
"Johtaja Marikainen oli kovasti iloinnut matkastaan Jerusalemiin - ja Jerusalemista sitten tulikin hänen viimeisimmän matkansa lähtöasema."
Elma Marikainen jatkoi tarmokkaasti molempien teattereiden toimintaa. Kino Inari teki ennätystuloksia mm. Rauni Mollbergin elokuvalla "Maa on syntinen laulu", sekä Edvin Laineen "Viimeinen savotta", joiden lippujonot ulottuivat Sokoksen tavaratalon kulmille asti.
Kahdella paikkakunnalla toimiminen oli vaikeaa. Elma Marikainen sai avukseen lomamatkallaan Romaniassa sattumalta tapaamansa Maila Niskan (1924-2009), joka päivisin toimi Rovaniemen Kauppa Oy:n pääkassanhoitajana ja lupautui ensiksi "vähän auttamaan" mutta osoittautui kuitenkin pystyväksi teatterinhoitajaksi, johon Elma Marikainen pystyi luottamaan.
Marikaisten ja Osuuskauppa Suur-Lapin välisen sopimuksen 5. kohdan mukaan "vuokrattavien tilojen ja koneiden sekä kalustojen ja laitteiden kunnostaminen tai korjaaminen ei kuulu vuokranantajalle, Osuuskauppa Suur-Lapille." Kino Inarin kiinteistö ja laitteet alkoivat rapistua ja ja yleisö kritisoi heikkoa äänentoistoa, toimintahäiriöistä johtuneita ylimääräisiä taukoja esityksissä sekä valkokankaan maskimekanismin toimintahäiriöistä johtuneita näytösten alun myöhästymisiä.
Elma Marikainen laskeskeli mielessään kannattavuuslukuja ja kun Thomas Adams Adams Filmi Oy:sta yhtiön teattereiden laajentumisuhossa tarjosi Marikaiselle vuokraoikeuden siirrosta summan, joka hyvikin vastasi usean vuoden puhdasta tuottoa, siirtyi Kino Inarin vuokraoikeus 18.10.1977 tehdyllä sopimuksella 200 000 markalla Adams Filmi Oy:lle 1.11.1977 alkaen. Elma Marikainen sai siirtokorvauksena 4000 markkaa ja Adams Filmi pestasi hänet kolmen vuoden ajaksi teatteritarkastajaksi. Ylimääräisten veroseuraamusten välttämiseksi ajoitettiin kauppasumma erilaisin maksujärjestelyin useammalle vuodelle. Elma Marikainen pystyi keskittymään VPK:n elokuvien hoitoon Torniossa ja Adams Filmi jatkoi Maila Niskan hoidossa Kino Inarin toimintaa vuoteen 1983. Lopettamisen syy käy ilmi Osuuskauppa Suur-Lapin vuokrasopimuksen irtisanomisilmoituksesta 5.5.1983: "Kiinteistö joudutaan purkamaan parkkialueen rakentamiseksi."
Osuuskauppa Suur-Lappi oli kyllä jo aikaisemmin saanut kaupungilta määräyksen joko purkaa kiinteistö tai saneerata se ajanmukaiseksi, mutta Sokoksen markkinointijohtaja Eelis Reinikka ilmoitti Lapin Kansassa 27.7.1983 julkaistussa haastattelussa:"Saneeraaminen ei kannata, kun kyseessä on niin tuottamaton toiminta."
Inari purettiin syksyllä 1983 ja näin Rovaniemi menetti vanhimman - vuonna 1921 perustetun - elokuvateatterinsa.
Suuren elokuvatalon hoitaessa ohjelmistohankinnat ja mainonnan, jäi teatterinhoitajan tehtäväksi kassanhoidon lisäksi henkilökunnan palkkalistojen laadinta, posti- ja filmiliikenne sekä luonnollisesti teatterin henkilökunnan opastaminen ja pestaaminen. Maila Niska valitsi lippukassoiksi iltatyöhon valmiita ja luotettaviksi tuntemiaan kaupunkilaisia.
Rovaniemelle ehdittiin ennen Inarin lopettamista avaamaan vielä uusi elokuvateatteri. Jouluksi 1980 avasi Kamras-Filmi Rovaniemen Työväentalo r.y:n omistamassa, hieman syrjäisessä Työväentalossa ("Tökäri") Lapinkadulla 248- paikkaisen teatteri Royalin. Kamras-Filmi ajautui jo vuonna 1982 konkurssiin ja Royalin toimintaa jatkoivat vuorollaan Ky Kino Savoy, Adams-Filmi ja lopulta Työväentalon ylläpitäjät omana toimintanaan. Talvella 1982 - 1983 yritettiin Royalissa esittää laatuelokuvien sarjaa - Kurosawaa, Fassbinderia ja Polanskia - mutta heikoimmillaan esityksiin saapui vain viisi - kuusi katsojaa. Teatterinhoitaja Jouko Mikkola mainitsi lisäksi "melko huonoista penkeistä" Lapin Kansassa 27.7.1983, mutta ei katsonut sijainnilla olevan juurikaan merkitystä teatterin menestymiselle. Syksyllä 1983 vuokralaiseksi tullut Kino Savoy yritti myös kohottaa Royalin ohjelmaprofiilia, mutta syrjäisen sijainnin ja ohjelmistokilpailun vuoksi uuden tulokkaan taival päättyi kuitenkin vuonna 1986, jolloin koko Suomen elokuvaelämää mullisti raju keskittyminen. Adams Filmi, Kinosto, ja Kino Savoy tytäryhtiöineen (yhteensä 34 yhtiötä) fuusioitiin mittavaan konserniin, Finnkinoon. Adams Filmin johdossa ei päästy yksimielisyyteen Rovaniemen tilanteesta: Lii-Filmi Oy:n toimitusjohtaja Pertti Himberg olisi ostanut Royalin ja Kino Tenon vuokraoikeudet, mutta Finnkinon fuusioreaktiossa Royal suljettiin ja vain Kino Teno jatkoi - nyt Finnkinon teatterina ja edelleen Maila Niskan hoidossa.
Royalin näytöksistä on katsojien mieleen jäänyt lähinnä kielteistä: nimimerkki Rovitsumän on nettikeskusteluun muistellut 21.5.2006 seuraavaa:
"Royal - kuninkaallinen elokuvanautinto" Royal oli hankkinut jostakin 50 vuotta vanhat projektorit ja äänentoistolaitteet. Oli monesti monen minuutin katkoja kesken elokuvan ja pari kertaa näytös jouduttiin keskeyttämään, kun laitteet hajosivat. Kyllä he tietenkin antoivat liput seuraavan päivän näytökseen, mutta kuitenkin...
Royalin lopetettua jäi toimintaan muutamaksi vuodeksi ainoastaan Adams Filmin kesällä 1983 Inarin jälkeen vuokraama Kino Teno, jonka kapasiteetti ei riittänyt tyydyttämään Rovaniemen kasvanutta kysyntää. Kesällä 1983 käytiin neuvotteluja Kino Tenon kiinteistön omistaneen Osakeyhtiö Kansantalon ja Adams Filmin välillä "kaksoistietterin" rakentamisesta: Suunnitelmaan kuului toisen salin rakentaminen kellarikerroksen noin 80 neliömetrin suuruiseen voimistelu- ja painisaliin. Adams Filmi tulkitsi kuitenkin "kaksoistietterin" rakentamisen oikeudeksi, ei velvollisuudeksi. "Maximien" aloitettua 15.2.1990 Kino Tenonkin tarina päättyi: Rovaniemen kaupungin kulttuuritiloiksi vuokraamien ja mm. Lapin ylioppilasteatterin käyttämien tilojen nimenä on nykyisin Wiljami, ja elokuvatoimintaa vanhassa Kino Tenossa pitää yllä vuonna 1962 perustettu elokuvakerho Rovaniemen Cinéma, joka järjestää siellä myös Suomen elokuva-arkiston näytökset. Toiseksi viimeisenä Tenon hoitajana toimi vuonna 1977 Adams-Filmin palveluksessa, mutta jo 1970- luvun alkupuolella Elma Marikaisen palvelukseen tullut "tomera ja tunnollinen" Maila Niska (1924-2009). Maxim- teatterit ja Teno toimivat jonkin aikaa päällekkäin ja hoitovastuu siirtyi Maila Niskan ajoittaisen sairastelun vuoksi Risto Toralalle.
Lapin ylioppilaslehden 1/2007 uutinen Wiljamin uudesta valkokankaasta
Maximin kassa ja käynti ykkössaliin. Vahtimestari-koneenhoitaja Seppo Rytinki.
Maximin konehuone ja koneenhoitaja Seppo Rytinki elokuussa 2003
Yhteinen lautaskone molemmille saleilla. Oikealla Philips FP 56,johon jälkiasennettu Luminansin lamppukammio.
Maximin äänilaitteita ja ykkössalin projektori Oikealla: Maximin aulamainoksia
Digitaalisuus mullistaa jakelun ja esitystekniikan
Finnkino uudisti koko teatteriketjunsa esityslaitteet digitaalisiksi vuoden 2012 loppuun mennessä. Viimeisenä Finnkinon teatteripaikkakuntana digilaitteet sai Rovaniemen Maxim alkuvuonna 2012. Vuonna 2013 levitykseen tulleet uutuuselokuvat olivat kaikki digitaalimuotoisia. Filmikopiot jäivät historiaan lukuun ottamatta arkistofilmejä, joita esitetään entisen Kino Tenon (nyk. Wiljami) tiloissa.
Maximien loppu - Rexit tilalle
Vuodenvaihteessa 2012 - 2013 Rovaniemen elokuvateattereiden omistussuhteet muuttuivat nopeassa tahdissa.
Marko Röhrin ja Ilkka Matilan perustama yhtiö, vuonna 2002 perustettu Bio Rex
Cinemas Oy (entinen nimi Digital Cinema Matila & Röhr Oy)
levittäytyi vuosikymmenen aikanaviidelle
paikkakunnalle: Kajaani (Bio Rex 1-3), Helsinkiin (Bio Rex), Espooseen (Bio Rex
Sello 1-6), Hämeenlinnaan (Bio Rex 1-4) ja Porvooseen (Bio Rex 1-4).
Bio Rex Cinemas Oy harjoittaa myös elokuvien maahantuontia ja levitystä Bio Rex Distribution aputoiminimellä. Bio Rex Cinemas Oy aloitti ensimmäisenä Suomessa 3D –elokuvien esityksen kesällä 2008.
Finnkinolla oli alun alkaen pyrkimys luopua pienten paikkakuntien teattereista. Tähän joukkoon kuuluivat myös Rovaniemen Maximit, joita tarjottiin myös Maximirn hoitaja Risto Toralalle.
Loppuvuonna 2012 Finnkino ja Bio Rex Cinemas vaihtoivat teattereita. Espoon Bio Rexit siirtyivät Finnkinolle ja Rovaniemen Maximit Bio Rex Cinemas Oy:lle. Tämän yhtiön osti ruotsalainen perheyritys, Svenska Bio tammikuussa 2013. Ruotsalaisomistuksessa on nykyään myös Finnkino, joten suomalaisten teattereiden osuus on tuntuvasti huvennut.
Lapin Kansa 28.12.2013:
Finnkino myi Maximin - Rovaniemelle Bio Rex
Kuva: Veli-Jukka Mustajärvi
Maximin kyltit poistuvat alkuvuodesta, kun uutena omistajana aloittaa Marko Röhrin ja Ilkka Matilan luotsaama Bio Rex. Kino Inarin esityskoneina olivat olleet ennen sotia
Ernon II, vuodesta 1937 kaksoiskoneina Ernemann II (16321 ja 16323),
äänilaitteet Agan (Aga-Balticin). Vuonna 1948 jälleenrakennettuna avattuun
teatteriin sijoitettiin Ernemann II- koneet uudelleen. Vuonna 1952 koneet
uusittiin Zeiss Ikon VEB IV- koneilla (532167, 532206). Vanhat Ernemann II-
koneet menivät myyntiin: numero 16321 oli sijautunut Ouluun, K. ja L.
Kuusiniemen omistamaan elokuvateatteri "Tähteen", jossa oli käytössä
teatterin lopettamiseen 19.6.1960 saakka ja numeron 16323 sijoituspaikka oli
Kiuruvedellä toiminut, Matti Aution ja V.J. Jyringin omistama elokuvateatteri
"Väre", joka lopetti 3.5.1964. Inarin koneet olivat koneenhoitajien mielestä
edelleen "Ernemanni neloset" Sammosta on säilynyt vain merkintä
Bauer ja äänilaitteista Brander-Aktino. Kinon projektoreina olivat Bauer B 5
(3 U 39) ja vuosina 1947 - 1965 Bauer B 5 (11 T 5 - yliviivattu, tilalla 11 T
18). Äänilaitteiden valmistajina ensiksi Aga-Brander ja loppuaikoina
Aga-Baltic. Teatterin lopettamisen jälkeen laitteet osti Esko
Riikonen. Rovaniemen Sos.-dem. Työväenyhdistyksen Kansantalossa,
Urheilukatu 1, toimineen Kino Tenon tekniikka oli ainakin 1970- luvulla Kino
Inaria korkeammalla tasolla - koneina uudemmat Victoria IV R- elokuvakoneet
4340 ja 4361 sekä Cinemeccanican äänilaitteet vuodelta
1954. Royalissa olivat käytössä Kamras- Filmin hankkimat Philips IV-
projektorit (numerot 590 ja 876). Alunperin projektorit olivat olleet vuonna 1949 jälleenrakennetun Bio Rein konehuoneessa Helsingin Pitäjänmäellä, josta ne olivat siirtyneet Rakennusmestarien talossa Helsingin Ratakadulla toimineeseen Rigolettoon.
Koneet jäivät Rovaniemen Työväentaloyhdistys r.y:n haltuun teatteritoiminnan loputtua ja
sijautuivat Lapin Yliopiston Taiteiden tiedekunnan luokkatiloihin Tenon salin kääntyvät istuimet olivat vihreää keinonahkaa,
"Inarin" punaista keinonahkaa. Tenossa oli vihreä esirippu, joka
1970- luvun alun remontissa muutettiin punaiseksi. Inarissa oli vihreä
(kellanvihreä) esirippu ja kultaköynnös koristekasvina valkokankaan
alapuolella. Molempien teattereiden ulkoseinät olivat roiskerapatut, kuten
Tenon salin sisäseinätkin. Inarin salin seinä- ja kattoverhouksena
olivat akustiikka-insuliittilevyt. Inarin valkokangasseinän alaosassa olivat
reunoilla poistumisovet ja ovien välissä pystysuora helmipaneli, joka jatkui
myös salin sivuseinillä noin 2 metrin korkeudella. Panelointia oli myös
aitioissa ja lippukassassa sekä makeiskioskissa. Tenon sivuseinillä
oli salin ikkunoita peittävät raskaat samettiverhot, jotka yleensä olivat
kiinni. Ikkunoiden välipuitteisiin oli lisäksi naulattu valoa
läpäisemättömät, pietyt "Haltex"- levyt, jotka joskus salia tuuletettaessa
putoilivat ja saivat vahtimestari Ollikaisen
kiroilemaan. Molempien teattereiden valkokankaan
maskit (mustat sivurajaimet) olivat siirrettävät: Tenossa maskit oli käsin
siirrettävä pääkuvan kuvakoolle jo ennen näytäntöä, koska valkokankaan takana
oli näyttämö ja huonekaluputkesta tehdyn valkokangasrakennelman pystyi
nostamaan katonrajaan vaijereiden ja vastapainon avulla. Joskus maskien
vaijeri putosi pyöriltä ja mekanismi oli jumissa. Ainakin kerran
muistan nähneeni, miten teatterinhoitaja Eino Ruotsalainen, vahtimestari
Harri Vento ja koneenhoitaja Reino Ollikainen repivät kahden näytännön
välissä maskeja leveämmälle: Ollikainen oli huojuvien puutikkaiden ylätasolla
ja tikkaita pitelevä Ruotsalainen hoki: "Hmh...kyllä nämä on resuja
vehkeitä... Reiska älä vain puttoo!" Inarissa maskit toimivat
konehuoneesta käsin nappia painamalla, kunnes vaijerit tai moottori pettivät
joskus 1960 -1970- luvun taitteessa ja vahtimestari siirsi maskit omin käsin
näytännön alettua oikealle kohdalle. Kerrankin vahtimestari, komisario
Jouko Alm hiippaili näytännön alettua salin etuosaan, työnsi
kätensä jonnekin panelin taakse olkapäätä myöten ja veti (tai pyöritti)
sormillaan maskin liikuttajamekanismia, saaden maskit siirtymään sentti
kerrallaan oikeaan kohtaan. Ainakin kerran kertoi luokkatoverini
Jussi Sorro: "Eilen Inarissa alkoi näytös
myöhässä, kun kuvan päällä oli niinko olis ollu mustat
henkselit."(=maskit!) Lopulta maskit jäivät leveimpään
ääriasentoonsa, kuva rajattiin esiripulla ja näin ilmeisesti toimittiin koko
teatterin lopettamiseen saakka, vuoteen 1983. Inarin sisäänkäynti eteisaulaan
oli Koskikadun puolelta ja uloskäynti Harrikadun puoleisesta päästä salin
etuosasta. Salin etuosan ovet kävi vahtimestari avaamassa näytännön
loppupuolella, joskus pimeässä kompastellen ja tömistellen, mikä tehokkaasti
pilasi elokuvan illuusion. Verraten isosta eteisaulasta oli käynti
keskellä oleviin aitioihin sekä vasemmalle ja oikealle saliin. Salin
istuinrivien keskellä oli ainakin vielä vuonna 1967 rautakaide, jolla
estettiin siirtyminen salin reunalta toiselle. Katsojamäärien vähetessä
molemmat teatterit luopuivat paikkalippujen myynnistä. Inarin
aulassa olivat lippukassa ja makeiskioski, joissa ainakin viikonloppuisin
työskenteli useampi myyjä. Lippukassan takana oli "taukohuone". Aulasta
uloskäynnin toisella puolella oli mainosvarasto, josta vahtimestareilta
käytiin vonkaamassa vanhoja julisteita. Tulevien elokuvien julisteita oli
salin ja aitioiden ovien yläpuolella. Vahtimestareita oli vähintään
kaksi Eino F. Poikelan veli Yrjö P. Poikela
sekä Marikaisten ajoilta paikkakunnan poliiseja (mm. edellä mainittu Jouko
Alm ja Aaro Ventelä). Myös Lauri Orre toimi
vahtimestarina 1970- luvun alkupuolella. Yrjö Poikela oli tarkka
vahtimestari: yli seitsenkymppistä Poikelaa (1895 - 1975) pikkupojat
saattoivat kutsua "Muumioksi" tai "Muumilaakson poliisiksi", koska
alaikäisillä ei ollut asiaa saliin, vaikka olivat lipun onnistuneetkin
hankkimaan. Muistanpa itsekin jonottaneeni saliin vain hieman
alaikäisenä, katsomaan saksalaista "Helgaa ja Michaelia", kun edelläni ollut
kaveri sai kehoituksen mennä pois "kassan kautta". Minulta ei Poikela koskaan
ikää kysynyt. Konehuoneeseen mentiin
ulkokautta teatterin vasemmalta sivulta: ensin lauta-aidan portista ja ylös
puisia, 1970- luvulla jo melko lahoja rappuja pitkin. Konehuoneen eteisessä
oli filmivarasto sekä tasasuuntaajan ja varavalaistusakkujen
komero. Itse konehuone oli pikkuruinen, joten tilaa siellä oli
hädin tuskin koneenhoitajalle ja vierailija joutui istumaan jakkaralla
ovensuussa. Sivullisten oleskelu konehuoneessa oli kuitenkin
kielletty. Ikä ja alkuperä (DDR) oli 1970- luvun alussa alkanut
näkyä vasemmanpuoleisen elokuvakoneen sähkökytkimissä. Moottorin
käynnistysvastukset sisältävä kytkin oli joskus hajonnut ja korvattu
tavallisella moottorin käynnistyskytkimellä. Koneenhoitaja joutui filmin
katkeamisen välttämiseksi antamaan alkuvauhdin käsin konetta
pyöräyttämällä. Ns. yliheittomekanismi oli luistilla toimiva:
koneenhoitajan siirtäessä filmikelan lopussa vaakasuoraa tankoa pitimissään
siirtyi tankoon kiinnitetyistä kahdesta peltilevystä toinen (osan lopussa
olevalta koneelta) projisointiluukun eteen ja toinen levy (uuden osan
aloittavalla koneella) pois projisointiluukun edestä. Kankaalla katsoja näki
yliheiton ikäänkuin kääntyvän kirjan sivuna. Joskus mustavalkoisen kuvan
värisävyt muuttuivat yliheittohetkellä, kun hiilet paloivat eri koneilla eri
tavoin. Ernemannin koneessa hiiliä syötettiin käsin ja hiilikärkien
heijastaja heitti hiilien asennon seinällä olevien merkkien väliin. Joskus
saattoi koneessa olla väärä optiikka tai kuvaportti, ja tällöin jouduttiin
pitämään ylimääräinen väliaika. Joskus filmikela oli lopusta alkuunpäin ja
kerrottiinpa erästä lännenkuvaa ajetun niin, että välistä oli jäänyt n. 20
minuutin mittainen osa kokonaan pois. Tenon konehuoneeseen mentiin sisäkautta ja vasta
viimeiset askelmat olivat ulommalla päätyseinällä. Konehuoneen ulkoportaat ja talon kulman
"kusitorvi". Oikealla tekijä konehuoneen ovella. Uusi käynti entisen varaston kautta parvelle.
Oikealla: 1950-luvun sähkökytkentäkotelot. Konehuoneen
eteisessä oli filmi- ja akkuvarasto. Tasasuuntaajat olivat konehuoneessa,
joka oli Inarin konehuonetta isompi. Sinne mahtui jopa pirttikalusto ja
pöydällä oli useimmiten Ollikaisen hiirenkorville luettuja miestenlehtiä,
tupakkavehkeet ja Filmikamarin elokuvantarkastusilmoituskaavakkeita sekä
ovensuussa koneenhoitaja Jouni Niskalan huopaiset, kumipohjaiset aamutossut.
Niskala kertoi vaihtavansa kengät "kauhean jalkahikensä" takia. Muutenkin hän
oli siisti ja joskus tarpeettomankin tarkka koneenhoitaja: kerhoelokuvaa
"Hiljaisuus" esitettäessä keväällä 1970 hän ei suostunut muuttamaan
kuvaportteja ja optiikoita "normaalikuvalle", kun kerran filmilaatikoissa
luki "laajakuvateksti". Ei auttanut selitys, että kuvan voi esittää
normaalina ja tätä ohjaajakin toivoo. Ingmar Bergmanin teoksesta
leikkautuivat kuvan ylä- ja alareunat pois. Victoria IV- projektori ja Kino Tenon alkuperäiset,
käytöstä poistetut lamppukammiot Kino Tenon prosessori ja vahvistin. Oikealla:
parvekkeelta tehtiin 2003 suora käynti konehuoneeseen entisen filmivaraston
kautta. Projisointi- ja katseluaukot oikeaoppisesti : vasemmalla ykköskoneen
aukot, keskellä kakkoskoneen aukot (myös dialaitteelle) ja jälkikäteen tehty
aukko valojen hoitajalle.. Kino Tenon konehuoneen remppasekasortoa elokuussa 2003:
oikealla vanhat kaarilamppujen putkitasasuuntaajat. Yliheittomekanismi oli
koneisiin sisäänrakennettu ja yliheitot tapahtuivat ripeästi ja
huomaamattomasti. Hiilien syöttö oli automatisoitu, vaikka joskus hiilet
painuivat yhteen tai sammuivat. Hiilien palamista saattoi seurata
lamppukammion sivuun sijoitetun mattalasin viivojen kohdalta. Väärinpäin,
väärillä optiikoilla ja kuvaporteilla esitetyt elokuvat tulivat vuosien
mittaan "Tenossakin" tutuiksi. Konehuoneista puuttuivat WC:t ja
Tenossa muistan nähneeni muoviset "kusikanisterit", jotka joskus täyttyivät.
Täysiä kanistereita ei viety aina alakerran WC:hen tyhjennettäväksi, vaan
koneenhoitaja kaatoi varovasti konehuoneen portailta peltikatolle ja edelleen
vesiränniin sen verran, että senhetkiset tarpeet saatiin kanisteriin
toimitetuksi. Alhaalla teatterin nurkalla norkoileva yleisö saattoi joskus
kuivalla säällä saada syöksytorvesta kintuilleen "kusiset
terveiset". Kerran koneenhoitaja Reino Ollikainen kertoi olleensa
sunnuntaipäivänä mahataudissa. Esityksiä oli paljon eikä WC:hen ehtinyt.
Hädässä oli auttanut vain yksi keino: "Roskakorriin piti
paskkanttaa!" " Tenoon
sisälle noustiin portaita Urheilukadun puolelta. Sisäänkäynnin oikealla
puolella ulkoseinällä vilkkuivat punaiset, neonvalaistut kirjaimet KINO TENO.
Aulassa julisteita oli katonrajassa. Kassa ja erillinen makeiskioski olivat
peräseinällä, enkä muista, että kahta lipunmyyjää olisi ollut. Koneenhoitajia: Jouni Niskala, Reino Ollikainen, Matti
Tahvola ja Aarre Virtanen Vahtimestareina Tenossa toimivat
teatterinhoitaja Eino Ruotsalainen itse, Harri Vento ja joskus myös
koneenhoitaja Reino Ollikainen, talossa asuva talonmies-vahtimestari. Jouni
Niskala kävi koneenhoitajana sekä Inarissa että Tenossa, ja erityisesti
Pekkojen ja Pätkien yhteydessä kuului lasten suusta Niskalaan liittyviä
kommentteja: "Täällähän on Pätkä aivan
ilmielävänä!" Ollikainen kertoi puolestaan olleensa
Tuloman voimalaitostyömaalla elokuvakoneenhoitajana 1960- luvulla ja
esittäneensä 16 mm:n "Ukrainalla" elokuvia runsaslukuiselle yleisölle. Tästä
työmaan vapaa-ajan viihdykkeestä oli vastannut
Suomi-Neuvostoliitto-Seura. Tenon saliin ja parvekkeelle käytiin
aulasta käytävän kautta. Uloskäynti oli samaa reittiä portaita alas, jolloin
tultiin teatterin takapihalle. Alakatsomon etuosasta vasemmalta pääsi toiseen
porraskäytävään, josta johti ovi ulos ja ylös talonmiehen asuntoon ja
elokuvateatterin toimistoon. Talonmiehen asuntoon johtavan ulko-oven vieressä
oli kellariin johtava, rautaluukulla suljettu halkokuilu, ja ainakin kerran
kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa oli keplotellut itsensä luukusta sisään
kellariin, tarkoituksenaan päästä ilmaiseksi elokuviin. Halkokuilu oli
kuitenkin suljettu kellarin puoleisesta päästä ja pojat jäivät loukkuun
kuilun pohjalle. Pojat sepittivät sanomalehteenkin päässeen tarinan isoista
pojista, jotka pakottivat heidät kellariin, mutta totuus tuli kuitenkin
varsin pian ilmi! Kävin
molemmissa teattereissa melko ahkerasti (parhaimmillaan 5 elokuvaa
viikonoppuna!). Halusin valita paikan, josta näki koko kuvan kunnolla ja
erityisesti Inarissa olisi jotakin kuullutkin. Mm. Spede-elokuvat olivat
äänensä puolesta aika onnettomia seurattavia. Teno esitti uusintoina joitakin
Speden elokuvia (mm. Millipilleri ja X-paroni), ja siellä sai repliikeistä
paremmin selvän. Kun Pohjantähteä vuonna 1968-1969 ja Akselia ja Elinaa
vuonna 1970-71 esitettiin molemmissa teattereissa samalla kopiolla, huomasi
eron selvästi. Tosin huomasin, etteivät ihmiset yleensä kiinnittäneet
huomiota teatterin tekniikkaan, vaan moittivat elokuvien äänitystä. Edellä
mainittujen Edvin Laineen ohjaamien menestyselokuvien lipputulot ohjautuivat
siten, että Kino Inari maksoi esityskorvauksen Adams-Filmille ja Kino Teno
puolestaan Fenno-Filmille. Yhtä lehmää (=kopiota) lypsettiin kahteen
pussiin! Inarissa esitettiin kotimaiset elokuvat, jotka olivat
tuolloisen Finnkinon levityksessä. Tenossa esitettiin Fenno-Filmin levittämät
kotimaiset elokuvat: niinpä samalle viikonlopulle vuonna 1969 tuli Kassilan
"Vodkaa, Komisario Palmu" Tenoon ja Donnerin "Sixtynine" Inariin. Arvata
sopii, kumpaan teatteriin oli jonoa! Toisaalta Tenossa esitetty
"Rakkauden kieli" meni kevättalvella 1971 viisi viikkoa ja tilausbusseja kävi
Ranualta saakka! Tenon ohjelmistoon ilmaantuivat 1960- ja 70-
luvulla Inarin muutenkin vieroksumat "Bondit" ja saksalaiset
"Raporttielokuvat" sekä ruotsalaiset ja tanskalaiset seksipitoiset
"sängynlaitaelokuvat". Niiden mainokset lupasivat usein enemmän kuin itse
elokuvat, joita elokuvatarkastamo lyhenteli. Ruotsalainen "valistuselokuva", jonka juliste kertoi olennaisen ja elokuva näytti
kaiken.
Vahtimestarin kertomaa:"Ukot meni etupenkkiin että näkis hyvin
v***n!" -Kesäisestä
"alastomuuden maailmanennätyksestä" oli sensuuri leikellyt "uskalletuimmat"
kohdat pois - Tenon koneenhoitajien
mukaan"liitokset paukku niin
saatanasti!" Tenon ohjelmisto oli "villimpi", siellä
pyöri runsaammin pikkuvuokraamojen parin illan elokuvia. Lauantaina kello
22.30 alkaneissa yönäytöksissä saattoi molemmissa teattereissa löytyä
"helmiäkin". Teno esitti myös neuvostoliittolaisia elokuvia (mm. "Sota ja
rauha", "Anna Karenina", "Tavoittamattomat kostajat", "Aateliskoti",
"Tshaikovski - unohtumattomia säveliä"), mutta yleisöä ei näihin tahtonut
riittää, paitsi lastenelokuviin. Tenossa oli lastennäytöksiä Inaria
säännöllisemmin. Varsinkin "Pekat ja Pätkät" olivat erityisen
suosittuja. Valokuvia ja muutakin aineistoa Rovaniemen
elokuvaperinteestä on tallella sangen vähän. Kaikki varsinkin vanhempi tieto
ja mahdollisesti säilynyt aineisto olisikin syytä koota talteen.
Finnkino on myynyt Rovaniemen Maxim -elokuvateatterinsa Bio Rex Cinemasille ja näin ollen Rovaniemen Maxim -teatteri muuttuu Bio Rex -elokuvateatteriksi. Omistajavaihdokset astuvat voimaan 1. tammikuuta 2014 alkaen.
Bio Rexin toinen omistaja, elokuvatuottaja Ilkka Matila on yrityskaupasta innoissaan ja odottaa mielenkiinnolla Rovaniemellä aloittamista.
– Rovaniemi sopii hyvin yrityksemme konseptiin ja strategiaan, sillä se on eläväinen, nuorehko ja kasvava kaupunki, Matila kuvailee.
Asiakkaille omistajanvaihdos näkyy aluksi vain teatterin ulkoasun, kuten nimikylttien ja mainosten vaihtumisena. Pitkällä tähtäimellä luvassa on laaja remontti ja teatterin nykyaikaistaminen.
Ohjelmistoon ei ole luvassa suurempia muutoksia. Vuoden loppuun mennessä ostetut Finnkinon sarja- ja lahjaliput sekä etukupongit kelpaavat myös Bio Rexissä niiden voimassaoloaikana.
Rovaniemen elokuvateattereiden koneista ja
laitteista
Ernon
II ja Ernemann IV
Royalin
Philips IVSalit
Teatterien ja salien
ulkoasu
Maskit
Teattereiden
yksityiskohtia ja henkilökuntaa
Inarin konehuone
Tenon
konehuone
Tenon yleisötilat
Muistoja elokuvakäynneistä
"Rakkauden kieli" ja "Kuin paljas meren tuuli" 